perjantai 19. maaliskuuta 2010

Yhdennäköisyyttä(kö?)


Vaahteramäen Annika
haastoi blogissaan mukaan muistuttamisleikkiin. Muistui samassa mieleen, että joku minulle tuntemattomaksi jäänyt mieshenkilö (oletan?!), nimimerkki "Lähes anonyymi", aikoinaan jätti meidän perheen kotisivujen vieraskirjaan tällaisen viestin (osoitettu miehelleni, hiukan sensuroitu :o)

Kaikessa rauhassa etsin hyvää ja halpaa sukelluslamppua netistä ja sitten törmäsin tähän sivuun....

No joka tapauksessa oot menny Christina Applegaten kanssa naimisiin.

Mitä eroa, ei mitään.
Viestin lopussa oli linkki näihin kuviin:



Joten kai minä sitten muistutan Christina Applegatea, tai ainakin muistutin melkein 13 vuotta ja 15 kiloa sitten. (Esikoinen tässä vieressä kyllä sanoo, ettei meissä ole mitään yhdennäköisyyttä.)

Voi, onko siitä jo niin kauan?!

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Juuri nyt


KAIPAAN.

Kauneutta.
Erityisyyttä ja merkityksellisyyttä.
Sitä jotain.

Vaikka minullahan on se jokin ja kaikki,
tässä ja nyt.

Ehkä sittenkin, kaikkein eniten,
TAITOA NÄHDÄ.



maanantai 8. maaliskuuta 2010

Maata näkyvissä!

Kevät tulee tiputtaen, tip, tip, tip! Naapurin katolta tuli lumet rytisten alas ja lumi sulaa ennätysvauhtia. Aurinko se vaan töitä tekee. Lumen kinostama pihamaakin paljasteli jo paljaita kohtia pihatieltä. Maata näkyvissä! Ihan vähän mieli haikailee jo puutarhajuttujen perään; mitä sitä istuttaisi, miten järkevästi aloittaisi pihaprojektit tänä vuonna? Niin ettei jää sitten puolitiehen...


Kun kerran alkuun pääsin, tässä jatkoa antikvariaattihankinnoilleni... Toinen löytämäni kirja on monessa muussakin blogissa esillä ollut Eva Näslundin ja Barbro Hansingin tekemä "ompelen lapselleni" -kirja vuodelta 1972. Sain kirjan tosi halvalla (3 €), koskapa siinä ei ollut enää mukana kaavoja. Siksipä etsintäkuulutankin nurkissa pyörivät ylimääräiset kaavanne tai mahdollisesti niiden kopiot. Olisin enemmän kuin onnellinen, jos jostain semmoiset löytyisi pientä korvausta vastaan!


Kirja on ollut minulla aiemmin kirjastosta lainassa ja olen itse asiassa tehnytkin kirjan ohjeilla viime syksyn / tämän kevään aikana ompelukurssilla haalarit naapurin 2-vuotiaalle pikkumiehelle kirjan ohjeita mukaellen. Laitanpa niistä pienen kollaasin tähän nyt, kun en ole aiemmin täällä ehtinyt niistä mitään mainitsemaan.

Puuha-Peten haalarit.
Teimme äitinsä kanssa oravannahkakauppoja, minä tein elämäni ensimmäiset haalarit ja äitinsä leikkasi tukkani. Rahaa ei vaihdettu, mutta molemmat saivat hyvän mielen. Sitä pitäisi harrastaa useamminkin!
Ruskea kangas on kai jotain velourin/joustofroteen sekoitusta äitini kätköistä 70-80 -luvun vaihteesta. Napit Tilkku-Sadusta, vihreä velour ja resori Eurokankaasta.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Valo voittaa

Oi, mitkä talvilomakelit! Alkuviikosta tuuli ja tuiversi ja lunta tuli lisää, lisää ja vielä vähän lisää. Mutta sitten aurinko puuttui peliin, työnsi lumisateen ja tuiskutuulet jonnekin kauas pois ja on jo parin päivän ajan helottanut täydeltä taivaalta. Loistava keli ulkoilla. Eilen käytiin ystävän ja isompien lapsukaisten kanssa luistelemassa. Yritin kovasti harjoitella jarrutuksia, mutta huomaan, että minusta on tullut ylivarovainen, tasapaino on vähän hakusessa ja lapsuusajan notkeus on jonnekin kauas taakse jäänyttä aikaa. Mutta ihan kiva oli "liidellä" ympäri jäärataa ja verestää muistoja, ottaa kisaa ja hyppiä kilpaa vauhdista luistinradan lumipenkkoihin.

Tänään pääsin ensimmäistä kertaa tänä talvena suksillekin. Suksimme tyttöjen kanssa metsän halki umpihangessa läheiselle golfkentälle. Edellämme siinä kohtaa missä latu yleensä menee kulki isot tassun jäljet. Mielikuvitus lähti tietysti heti laukkaamaan. Täälläpäin on nähty susi ja karhukin on joskus seikkaillut takametsissä. Mutta rohkeasti vain hiihtelimme eteenpäin, koska matka ei ollut pitkä. Aurinko paistoi valkoisille hangille ja etenimme tällaiselle rapakuntoiselle sopivaa mateluvauhtia eteenpäin.


Oikein nautinnollista! Ladulla kului aika kuin siivillä. Kotiin palattiin n. 2 ½ tunnin hiihtorupeaman jälkeen ja uteliaana käväisin netistä kurkkaamassa suden ja karhun jälkiä. Enpä oikein tiedä, ehkä se olikin vain yksinään kuljeksimaan lähtenyt koira, joka jälkensä oli lumeen jättänyt.


Valo ja kirkkaus ovat saaneet myös ompeluinnon syttymään. Tähän asti se on palanut vähän säästöliekillä. Löysin tässä päivänä muutamana antikvariaatista pari kivaa 60-70-luvun käsityökirjaa ja pakkohan niiden ohjeita oli päästä vähän kokeilemaan. Ensimmäisenä kokeiluun pääsi Christina Hedberg-Molinin vuonna 1967 tekemä kirja "Vi syr åt småbarnen", josta löytyi vaikka kuinka monta ihanaa lastenvaatekaavaa 1-5 -vuotiaille. Tuolle ajalle ominaisesti kaikki mekot ovat minimallia, niin että mekon alta vilajavat söpöt pitsipikkupöksyt.


Päädyin kokeilemaan ihan perusmekon kaavaa, ideana tehdä kesäinen juhlamekko kuopuksellemme pienillä pitsiyksityiskohdilla maustettuna. Ja siitä tuli kyllä ihan kiva, vaikka pää- ja kainaloaukkojen kanssa sainkin vähän kamppailla.

Kesäinen juhlamekko kuopukselle.
Kankaat muistaakseni Eurokankaan palalaarista.
Puuvillapitsi kirpputorilta.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Ekoja kertoja


Esikoinen tahtoi eilen päästä ompelemaan ensimmäistä kertaa elämässään. Niinpä ryhdyimme tuumasta toimeen. Riisipusseja piti meidän tekemän. Ensin valittiin mieleinen kangas, sitten mitattiin, leikattiin ja silitettiin. Ja sitten ompelemaan. Hyvin rauhallisesti kävi tyttöseltä ompelu, vaikkei äiti osannutkaan pitää suutaan kiinni, hermoilikin. Pyysin anteeksi. Hieno riisipussi tuli, ommeltiin toinen pikkusiskollekin.

Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (Nordisk Film)


Meillä on lasten kanssa semmoinen sopimus, että kun menee 1. luokalle, pääsee 1. kertaa elokuviin, oikein niinkuin elokuvateatteriin. (Meillä on paljon muitakin sopimuksia, joiden solmimisesta lapset näyttävät kovasti nauttivan, mutta niistä lisää ehkä joku toinen kerta.) Talviloman kunniaksi lähdimme tuon samaisen esikoisen sekä vuotta vanhemman ystävättärensä kanssa riisipussit ommeltuamme tätä kyseistä sopimusta täyttämään. Ostimme elokuvaliput, asiaankuuluvan popparitötsän ja limskaa ja nojauduimme elokuvateatterin penkkeihin tuijottamaan uutta kotimaista lastenelokuvaa "Risto Räppääjä ja polkupyörävaras". Elokuva oli hauska ja lapset tykkäsivät. Oma rehellinen mielipiteeni on, että se ihka ensimmäinen Risto Räppääjä -elokuva oli vielä parempi.


Siinä Niilo Sipilä oli aivan loistava Ristona, energiaa ja karismaa täynnä ja erityinen suosikkini oli Rauha Räppääjä, johon jotenkin samaistun. ;o) Olinkin vähän pettynyt, kun tässä uudemmassa raidassa lapsinäyttelijät oli vaihdettu. Elokuva oli jollakin tapaa vaisumpi ja musiikkikaan ei ollut aivan yhtä mukaansatempaavaa kuin ensimmäisessä makupalassa. Lisäksi tarinassa oli muutamia kohtia, jotka jäivät hiukan mietityttämään. Risto ja Nelli käyttivät aika useassa kohtaa valkoisia valheita eteenpäin päästäkseen, mm. ambulanssikohtauksessa ja tekivät tietoisesti väärin mm. tyhjentäessään Robertille tarkoitetun tuliaisherkkukorin sisällön nassuihinsa. Ymmärrän kyllä, että juonenkulkukin ehkä vaati tiettyjä asioita ja oli elokuvassa monta hyvää ja opettavaistakin juttua, mutta esimerkiksi tuohon herkkukorikohtaukseen olisi hyvin voinut lisätä tunnustuksen ja anteeksipyynnön, jokaiselle kun sattuu mokia, mutta olisi hyvä oppia myös tunnustamaan ne ja pyytämään anteeksi, pienissäkin jutuissa. Samaa mieltä olivat neitokaiset, kun heitä elokuvan jälkeen haastattelin Hesburgerin hampurilaisaterian äärellä. Joka tapauksessa "Risto Räppääjä ja polkupyörävaras" oli mielestäni varsin hauska ja monipuolinen paketti. Suosittelen.

Tänään esikoinen pakkasi makuupussin ja muut tarvittavat kimpsut ja kampsut kassiin ja lähti, yllätys, yllätys, ensimmäistä kertaa yksin kahden yön pituiselle seurakunnan tyttöleirille muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan leirikeskukseen. Perinne jatkuu. Olin itsekin 6-vuotias kun ensimmäisen kerran lähdin yksin leireilemään ja olen aina ollut ja olen edelleenkin aina into piukassa leirille ja yökylään lähdössä. Niinpä ajatus leirille lähdöstä oli sekä tyttären että äidin mielestä mitä mainioin ja minullekin lähes itsestään selvää, että kyllä tyttö pärjää, kunnes tänä aamuna pikku hiljaa herätessäni tajusin, että minua jännittää aivan valtavasti. Lähettää oma esikoinen ensimmäistä kertaa yksin maailmaan (okei, valvottuihin leiriolosuhteisiin), kuinkahan se osaa laittaa lakanat sänkyyn ja saakohan se kavereita ja onkohan sillä kivaa ja mitähän jos sille tulee koti-ikävä eikä sillä ole omaa kännykkää? Tytär oli kuitenkin tyynen rauhallinen ja itsevarmuutta täynnä. Ei siinä äidin auttanut hötkyillä. Niinpä sitten puolen päivän jälkeen saatoin tyttären n. 90 muun tytön vanhempien kanssa linja-autolle ja sinne läksivät, tuulen ja tuiskun keskelle, leirielämää viettämään. Vähän välillä sydänalasta ottaa, mutta sillai mukavasti. Jännittää olla ekakertalaisen äiti.

Elämä ei ole hassumpaa...