Esikoinen tahtoi eilen päästä
ompelemaan ensimmäistä kertaa elämässään. Niinpä ryhdyimme tuumasta toimeen. Riisipusseja piti meidän tekemän. Ensin valittiin mieleinen kangas, sitten mitattiin, leikattiin ja silitettiin. Ja sitten ompelemaan. Hyvin rauhallisesti kävi tyttöseltä ompelu, vaikkei äiti osannutkaan pitää suutaan kiinni, hermoilikin. Pyysin anteeksi. Hieno riisipussi tuli, ommeltiin toinen pikkusiskollekin.
Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (Nordisk Film)
Meillä on lasten kanssa semmoinen sopimus, että kun menee 1. luokalle, pääsee
1. kertaa elokuviin, oikein niinkuin elokuvateatteriin. (Meillä on paljon muitakin sopimuksia, joiden solmimisesta lapset näyttävät kovasti nauttivan, mutta niistä lisää ehkä joku toinen kerta.) Talviloman kunniaksi lähdimme tuon samaisen esikoisen sekä vuotta vanhemman ystävättärensä kanssa riisipussit ommeltuamme tätä kyseistä sopimusta täyttämään. Ostimme elokuvaliput, asiaankuuluvan popparitötsän ja limskaa ja nojauduimme elokuvateatterin penkkeihin tuijottamaan uutta kotimaista lastenelokuvaa "
Risto Räppääjä ja polkupyörävaras". Elokuva oli hauska ja lapset tykkäsivät. Oma rehellinen mielipiteeni on, että se ihka ensimmäinen
Risto Räppääjä -elokuva oli vielä parempi.
Siinä Niilo Sipilä oli aivan loistava Ristona, energiaa ja karismaa täynnä ja erityinen suosikkini oli Rauha Räppääjä, johon jotenkin samaistun. ;o) Olinkin vähän pettynyt, kun tässä uudemmassa raidassa lapsinäyttelijät oli vaihdettu. Elokuva oli jollakin tapaa vaisumpi ja musiikkikaan ei ollut aivan yhtä mukaansatempaavaa kuin ensimmäisessä makupalassa. Lisäksi tarinassa oli muutamia kohtia, jotka jäivät hiukan mietityttämään. Risto ja Nelli käyttivät aika useassa kohtaa valkoisia valheita eteenpäin päästäkseen, mm. ambulanssikohtauksessa ja tekivät tietoisesti väärin mm. tyhjentäessään Robertille tarkoitetun tuliaisherkkukorin sisällön nassuihinsa. Ymmärrän kyllä, että juonenkulkukin ehkä vaati tiettyjä asioita ja oli elokuvassa monta hyvää ja opettavaistakin juttua, mutta esimerkiksi tuohon herkkukorikohtaukseen olisi hyvin voinut lisätä tunnustuksen ja anteeksipyynnön, jokaiselle kun sattuu mokia, mutta olisi hyvä oppia myös tunnustamaan ne ja pyytämään anteeksi, pienissäkin jutuissa. Samaa mieltä olivat neitokaiset, kun heitä elokuvan jälkeen haastattelin Hesburgerin hampurilaisaterian äärellä. Joka tapauksessa "Risto Räppääjä ja polkupyörävaras" oli mielestäni varsin hauska ja monipuolinen paketti. Suosittelen.
Tänään esikoinen pakkasi makuupussin ja muut tarvittavat kimpsut ja kampsut kassiin ja lähti, yllätys, yllätys,
ensimmäistä kertaa yksin kahden yön pituiselle seurakunnan tyttö
leirille muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan leirikeskukseen. Perinne jatkuu. Olin itsekin 6-vuotias kun ensimmäisen kerran lähdin yksin leireilemään ja olen aina ollut ja olen edelleenkin aina into piukassa leirille ja yökylään lähdössä. Niinpä ajatus leirille lähdöstä oli sekä tyttären että äidin mielestä mitä mainioin ja minullekin lähes itsestään selvää, että kyllä tyttö pärjää, kunnes tänä aamuna pikku hiljaa herätessäni tajusin, että minua jännittää aivan valtavasti. Lähettää oma esikoinen ensimmäistä kertaa yksin maailmaan (okei, valvottuihin leiriolosuhteisiin), kuinkahan se osaa laittaa lakanat sänkyyn ja saakohan se kavereita ja onkohan sillä kivaa ja mitähän jos sille tulee koti-ikävä eikä sillä ole omaa kännykkää? Tytär oli kuitenkin tyynen rauhallinen ja itsevarmuutta täynnä. Ei siinä äidin auttanut hötkyillä. Niinpä sitten puolen päivän jälkeen saatoin tyttären n. 90 muun tytön vanhempien kanssa linja-autolle ja sinne läksivät, tuulen ja tuiskun keskelle, leirielämää viettämään. Vähän välillä sydänalasta ottaa, mutta sillai mukavasti. Jännittää olla ekakertalaisen äiti.
Elämä ei ole hassumpaa...
