Häämatkalla

Olimme toissaviikonloppuna sukuloimassa pohjoisessa. Vietettiin siskon hääjuhlaa ja isän 7-kymppisiä. Naurettiin, tanssittiin, muisteltiin menneitä ja vaihdettiin kuulumisia. Pidin puheenkin itseäni viisaampaa lainaten:

Rakkaudella on monta nimeä.
Kaipaus. Kiintymys. Lohdutus.
Kärsivällisyys tai toivo, sydämellisyys tai myötätunto.
Se antaa turvallisuutta ja herättää ihastusta.
Se on sydämen värähtelyä,
joka siirtyy toiseen
hiljaista sanaa tai hellää kosketusta myöten.

Se on kuin ruukku, josta toinen juo,
kuin valo, joka saa hänen koko olonsa valoisaksi.
Kuin peili, joka näyttää miten arvokas hän on.
Se on suoja, jota sydän kaipaa,
myös vahvan, varman ja
riippumattoman ihmisen sydän.
Se auttaa askel askelelta eteenpäin
yhä uusiin ja uusiin maisemiin,
aina vain eteenpäin, tilasta tilaan.

Se auttaa meitä, ei pysymään ennallamme,
vaan muuttumaan,
kypsymään, tulemaan siksi mitä olemme.
Rakkauden lahja on siinä,
että ahtauteme ja ahdistuksemme muuttuu
suojelevaksi vapaudeksi.


Rakkaus on parantava voima,
kun sydän on särkynyt
tai omatunto haavoittunut.
Rakkaus on uudestaan alkamista, anteeksiantamista,
anteeksiannon vastaanottamista
ja luottamuksen löytämistä uudestaan.

Se näyttää: Minä ymmärrän sinua.
Se sanoo: Minä pysyn luonasi. Se sanoo: Kiitos.
Silloinkin kun suu ei puhu mitään.
Se näyttää: Ole hyvä ja auta!
Ja ottaa toisen avun vastaan.

Rakkaudella on monia teitä.
Ja kun kaikki hellät kosketukset
on suotu ja otettu vastaan, eletty ja koettu,
jäävät lopulta jäljelle kiitoksen
tai siunaamisen yksinkertaiset eleet.

Rakkaus sallii toisen mennä ja ottaa hänet jälleen vastaan.
Se jää paikoilleen, odottamaan,
ja on läsnä, kun toinen saapuu.
Se huomaa, jos toinen odottaa.
Se on taitoa antaa toiselle vapaus
hylkäämättä häntä
ja pysyä häntä lähellä loppuun saakka.



Kun katson taaksepäin, tänään
alkaessamme kävellä jo hitaammin,
kysyn itseltäni: Mikä meitä oikeastaan
on vuodesta vuoteen kantanut?
Rakkaus ensinnäkin, niin minusta näyttää.
Ei vain alkuaikojen mieletön rakkaus,
vaan yhä uudenlainen,
sehän muuntuu elämän mittaan.
Ei kukaan syntyessää kykene rakastamaan,
mutta jokainen meistä tulee tänne rakastaakseen.

"Rakkaudella on aikaa" -
niin olemme lukeneet ensimmäisestä Korinttolaiskirjeestä -
"se rakastaa syvään hengittäen.
Se on ystävällinen. Se ei vaadi mitään,
vaan ottaa rakastetun sellaisena kuin hän on.
Se ei herätä huomiota. Se ei asetu näytteille.
Se ei loukkaa. Ei hyökkää.
Se ei katkeroidu katkerasta kokemuksesta.
Se ei pidä kirjaa pahoista teoista.
Se ei iloitse vääryydestä.
Totuus saa sen iloiseksi."

Aina jokin uusi rivi tästä kirjeestä
on auttanut meitä näkemään jotakin uutta.



Mikä meitä on kantanut?
Ei rakkaus yksinään.
Eihän onnistuminen
ole pelkästään omassa varassamme,
ei se synny meidän hankkeistamme, toiveistamme,
ei omasta vaivannäöstämme ja työstämme.
Aina silloin kun jokin kasvaa,
varttuu hyväksi ja säilyy ehjänä,
puhutaan Raamatussa "siunauksesta".

Siunaus on voima, joka tulee "ylhäältä",
jostain muualta kuin omat voimamme.
Ja missä on siunausta, siellä jokin kasvaa,
kukoistaa, kypsyy.
Mitä kauemmin seuraamme maan päällä ihmisten teitä,
sitä selvemmin huomaamme:
Kaikki kohtaaminen on armoa. Kaikki onni,
kaikki löytäminen, kaikki yhdessäpysyminen,
kaikki varjelus vaaroilta ja onnettomuuksilta,
kaikki rauha on armoa.
Lahjaa. Ja me kiitämme siitä
tällä yhteisellä elämällämme.

Kun me menimme naimisiin,
isämme laski kätensä päällemme
ja sanoi meille siunauksen sanat:



Jumalan rauha olkoon teidän kanssanne.
Olkoon kotinne rakkauden ja
siunauksen paikka monille ihmisille.

Kuolleista nousseen Kristuksen voima
olkoon teissä ja vaikuttakoon
kaikessa mitä teette.

Hänen Henkensä ohjatkoon teitä.
Hän lahjoittakoon teille hyviä ajatuksia
ja puhtaan sydämen.

Jokainen päivänne todistakoon Jumalan rakkaudesta,
joka hallitsee teitä, hänen lapsiaan.
Hän johtakoon teitä armollisesti yhä lähemmäs itseään.

Hän olkoon sydämenne ja mielenne suoja
ja varjelkoon teitä hyvyydessään
iankaikkisesti."

Mikä meitä on kantanut?
Ensinnäkin rakkaus.
Ennen kaikkea Jumalan hyvyys.
Ja vielä eräs kolmaskin.



Vihkimisen hetkellä meiltä kysyttiin jotakin
ja me annoimme vastauksen.

Minulta kysyttiin:
"Tahdotko ottaa tämän vaimosi vastaan
koko sydämestäsi ja hyväksyä hänet,
pysyä häntä lähellä ilossa ja kärsimyksessä,
suojella hänen sieluaan ja ruumistaan,
tukea häntä kaikessa hädässä,
arvostaa hänen elämäänsä ja onneaan
vielä enemmän kuin omaasi
ja pysyä hänen kanssaan avioliitossa,
kunnes kuolema teidät erottaa?"
Ja samanlainen kysymys
tehtiin nuorelle vaimolleni.

Me kumpikin vastasimme vapaasta tahdostamme "kyllä"
kaikkeen, mistä oli kysymys.
Ja minusta on hyvä, että meiltä edes kerran elämässämme
kysytään kestokykyämme,
rohkeuttamme ja luotettavuuttamme.
Raamatussa ei suotta verrata meitä puihin,
tällaisiin lujasti juurtuneisiin Libanonin seetreihin.

Kolmas, joka meitä on kantanut, on luottamus.
Sen varassa "kyllä"-sanamme on yhä vieläkin voimassa.


Zink, Jörg: Rakkaus on valoa täynnä