Karanaari, karavaanari, on kaikkien kaveri...

Minusta (=meistä) on tullut karavaanari. Teiden tukko. Toivottavasti myös kaikkien kaveri. Vaunu tarttui auton perään tässä taannoin sukuloimismatkalla pohjoisessa. Mielessä siintävät lapsuuden nostalgiset asuntoautomatkat vanhalla, isän rakentamalla sinivihreällä Peugeot-merkkisellä asuntoautolla, jossa oli ihana keltainen sisustus ja seinälle taitettavat putkisängyt. Nyt sitten omaa vaunua kilvan miehen kanssa varustellaan ja omille lapsille omanlaisia muistoja yhteisistä retkistä rakennellaan.


Olimme pari viikkoa sitten vaunun kanssa lyhyellä viikonloppureissulla eteläisessä Suomessa. Ai että oli hienoa pistää karavaani parkkiin tien poskeen P-paikalle jossain Ikaalisten tienoilla ja kattila kaasuhellalle tuhisemaan kananuudeleita (tai siis herra kuljettaja/pääkokki laittoi ;o).


P-paikan viereen levittäytyi hieno männikkö, jonka alle levittäytyvä varvikko oli mustikoita ja puolukoita pullollaan.


Ruoan valmistumista odotellessa keräsimme lasten kanssa n. 2 l marjoja kotiin vietäväksi.


Vähän kauempana siinsi suuri hiekkamonttu, joka veti kovasti isompia tyttäriä puoleensa. Herkullisen retkiaterian päälle isot tytöt lähtivätkin tutkimaan monttua lähemmin, laskivat pyllymäkeä pitkin kullankeltaista rinnettä ja uppoutuivat jonkinlaisen selviytyjäleikin lumoihin, vuorikiipeilijöitä ja pelastajia siellä ainakin vilisi.


Kuopus puolestaan tutkiskeli mäntymetsän kasvustoa hiukan lähemmin.



Siinä vierähtikin mukavasti pari tuntia. Sitten vielä pannukahvit päälle ja kotimatkalle.

Yksinkertaisesti kivaa!