Kuuleeko Timbuktu?!

Esikoinen (2. lk) tulee koulusta yllätysvieraan kanssa. Haluaa tuoda koulukaverin kylään, ensivisiitille. Meillä on ollut lasten kanssa semmoinen sopimus, että suoraan koulusta ei tuoda ketään, vaan ensin vaihdetaan rauhassa kuulumiset, tehdään läksyt ja syödään välipala ja sitten kl 14 eteenpäin ilta on vapaa omille touhuille, kavereille ja harrastuksille. No, minä kuitenkin myönnyn vierailuun, kun en halua pitää liian tiukkaa pipoa. Voihan joskus tehdä poikkeuksia! Tekevät kiltisti läksyt yhdessä, keskimmäinen (1. lk) samoin omassa huoneessaan. Sitten se alkaa:

"Äiti, meillä ei ole mitään tekemistä!"
"No kyllä nyt teidän ikäiset tytöt tekemistä keksii! Menkää vaikka ulos!"
"Eikä, ei siellä oo mitään tekemistä, kun ei oo tramppaa!"
"No, onhan sitä paljon muutakin tekemistä!"
"Eikä oo! Me syödään välipala ja lähdetään ****:n luo!"
"Ei nyt, mehän ollaan sovittu, ettet vielä saa lähteä yksin ison kadun toiselle puolelle. Kyläilyistä sovitaan sitten erikseen kaverin vanhempien kanssa."
"No sitten me mennään koulun pihaan! Meillä jäi siellä leikki kesken."
"Ei käy, sulla on tänään lentopalloharkat, enkä päästä sua nyt minnekään kauas."
Seuraa valitusta, väsyttämistaktikointia, inttämistä ja kaikkea muuta mukavaa, jota on oikein kiva harrastaa varsinkin kaverin ensivisiitillä. Äiti yrittää pysyä rauhallisena, mutta lujana.

Keskimmäinen liittyy mukaan keskusteluun:
"Äiti, noi ei leiki mun kanssa!"
"Ei niiden koko ajan tarvikaan sun kanssa leikkiä, kyllä tytöillä on oikeus olla kahdestaan *****n huoneessa, mutta ulkona kaikkien pitää leikkiä yhdessä, koska se on kaikille yhteistä aluetta."
"No sit ne ei kyllä saa keinua mun keinussa."
"Eikös toi nyt oo vähän epäreilua? Kaikkien pitää päästä vuoron perään keinumaan."

Seuraa taas väittelyä, valitusta, vinkumista ja äiti alkaa olla aika finaalissa koko hommaan. Saada samalla kuopusta nukkumaan ja sovitella siinä välissä ja yrittää olla hermostumatta totaalisesti, vaikka tiukkaa tekee. Kerron tytöille, että minua harmittaa ja loukkaa se, että homma menee aina tämmöiseksi väittelyksi ja purnaamiseksi. Ja sanon myös, että jos ei sovintoa löydy, kaverin täytyy lähteä kotiin ja tytöt saavat jäädä kotiin rauhoittumaan.

Väsyttää ja ärsyttää, tekisi mieli lähettää lapset Timbuktuun, ilman palautusoikeutta.

No, alkaa se sovintokin sieltä kuitenkin löytyä. Päivän paineet on kai nyt purettu ja löytyy se yhteinen sävelkin sieltä, kun vähän kaivelee ja tekemistäkin löytyy kummasti. Nyt tuolla sulassa sovussa istuvat nurmikolla auringossa eväsretkellä.



Olen edelleen sitä mieltä, että äitiys on melkoinen taitolaji. Ei ole olemassa opasta, joka antaisi ohjeet tilanteeseen kuin tilanteeseen, missä löysätä, mistä pitää ehdottomasti kiinni, mistä mahdollisesti vielä tiukentaa. Kyllä minä ainakin olen näiden lasten kanssa välillä ihan ula-aalloilla.

Mutta on ne vaan silti niin kamalan ihania!